Väärän maan vainaja

Olen dekkari-ihminen, ehdottomasti! Toki pidän myös hyvin kirjoitetusta romantiikastakin, kuten vaikkapa Diana Gabaldonin ja Kaari Utrion tuotannosta. Dekkareihin minut tutustutti pieni belgialainen salapoliisi joskus yhdeksänkymmentäluvulla. Siitä toisesta, neiti Marplesta, en oppinut koskaan pitämään. Suomalaisista kirjailijoista suosikkejani ovat Leena Lehtolainen, Ilkka Remes, Matti Rönkä sekä monet muut. Tosin jokunen vuosi sitten päätin, etten lukisi enää yhtään Remestä, sillä kirjojen loput alkoivat mennä aivan älyttömiksi. Onneksi Remes on hieman petrannut tyyliään.

Tällä viikolla luin Matti Röngän Väärän maan Vainajan. Rönkä on tunnettu YLEn puoli yhdeksän uutista ja minun mielestäni vaali-illan jännitys ei ole mitään ilman hänen mukanaoloaan. Rönkä on suosikkiuutisankkurini, heti eläkkeelle jääneen Arvi Lindin jälkeen.

En muista milloin luin ensimmäisen hänen teoksistaan, vai käviköhän siinä niin että kuuntelin sen. Tykkään kuunnella äänikirjoja, joita saa kätevästi lainattua kirjastosta. Vai pitäisiköhän sanoa, että tykkäsin, sillä täällä Riiassa en ole vieraillut vielä kertaakaan kirjastossa :) Ja tuskin täältä edes löytyisi suomenkielisiä äänikirjoja. Jokatapauksessa Röngän tyyli iski minuun ja pian olin lukenut kaikki siihen mennessä ilmestyneet.

Kuva: Gummerus

Tällä kertaa luin kuitenkin Kärpän seikkailuja hieman uudesta näkökulmasta. Viktor Kärppä on suomalainen mies, joka on käynyt neuvostoliiton armeijan erikoiskoulutuksen. Kärppä tasapainoilee elämässään edelleen kahden maan välillä, vaikka haluaakin olla suomalainen. Venäjä on kuitenkin osa hänen menneisyyttään ja historiaansa. Täällä Latviassakin venäjä ja venäläisyys ovat osa jokapäiväistä elämää. Kaduilla ja toreilla kuulee venäjänkielistä puhetta ja muistoja neuvostovallasta on edelleen nähtävissä niin rakennusten kuin tapakulttuurinkin merkeissä. Venäläiset naiset erottuvat katukuvasta turkiksineen ja piikkikorkoineen. Riiassa on arviolta noin puolet väestöstä venäjää äidinkielenään puhuvia, koko maassa osuus on noin 30 %.

Pidän Viktor Kärpän hahmosta, vaikka en ehkä olekaan hänen kanssaan aina samaa mieltä asioiden laillisuudesta. Väärän maan vainaja on kuudes Kärppä-dekkari, ja toisaalta sen voi lukea itsenäisenä teoksena, mutta toisaalta aiempien kirjojen lukeminen antaa lukukokemukselle enemmän syvyyttä. Tällä kertaa Kärppä törmää inkeriläistaustaiseen ruumiiseen, jonka perhe ei ole Kärpälle sukua, mutta läheinen ja hän joutuu viemään suruviestin vanhemmille. Ruumis kuitenkin katoaa, ja Kärppä joutuu tahtomattaankin selvittämään niin kuolemansyytä kuin katoamistakin. Hän ei halua kostaa, hän haluaa vain saada selville totuuden. Mutkien kautta asiat vihdoin selviävät.

Pidän Röngän tavasta kirjoittaa ja nostaa esiin huomaamatta ajankohtaisia ja arkipäiväisiä asioita. Olen samoilla linjoilla Kärpän kanssa facebookin käytöstä, vaikka hieman eri syistä. Itse ajattelen, ettei ole hyvä jättää itsestään liikaa muistoja ja ajatuksia sosiaaliseen mediaan, enkä esimerkiksi ole lisännyt omaan profiilini lapsemme kuvia. Koskaan ei voi olla varma mihin kuvat tai tiedot jonain päivänä päätyvät.

Toinen mielenkiintoinen ajatus, vaikkakin lähes sivulauseessa oli se, etteivät nykyajan nuoret osaa arvostaa onneaan. Täällä Latviassa olen nähnyt jos jonkinmoista lasta ja nuorta sekä kuullut asioita, joita en välttämättä olisi halunnut kuulla. Useimmat suomalaiset nuoret ovat onnellisessa asemassa, heillä on skootterit, mopoautot, kännykät ja tietokoneet sekä vielä vähän rahaakin. Heidän ei tarvitse elää kädestä suuhun, tehdä töitä tai murehtia tulevaisuuttaan.

Pidän kirjasta, joka saa minut nauramaan ääneen ja tämä oli sellainen. Minun on aivan pakko lainata teoksesta paria kohtaa, vaikka eivät ne varmaan yksinään ketään naurata.
"Lumi", Aleksei henkäisi kuin olisi lausunut Puškinia.
Olin autossa, parkkipaikalla odottelemassa ja samalla luin kirjaa. Kun tämä kohta tulin, purskahdin niin äänekkääseen nauruun että sain aika kummastuneita katseita viereisestä autosta, jossa istui muuten venäläisiä!
Kiittelin Setää näistä arvioista kuin uutisankkuri studiossa päivystävää dosenttia.
Nauru tekee vaan niin hyvää :)

Sen verran on vielä pakko sanoa tuosta teoksen kielestä, että poliisi Korhonen on varsin hengästyttävä hahmo. En muistanutkaan kuinka hänen runosuonensa sykkii, ja pakko tunnustaa että välillä se oli jopa ärsyttävää. Tuntui, että ilman päätä ja häntää rönsyilevä juttu sekoitti ajatukset pois varsinaisesta aiheesta, vai oliko se ehkä tarkoituskin?

Niin tai näin, pidin kirjasta ja suosittelen sitä dekkareiden ystäville. Itse asiassa ainoa asia mikä jäi hieman vaivaamaan, oli Kärpän lupaus tehdä jotain Erkin nimelle, mutta nimenmuutos jäi kuitenkin tekemättä. Lapset muistavat lupaukset ja ottavat ne tosissaan. Myös aikuiset muistavat ja tarkistavat asian seuraavan kerran kohdatessaan ;)