Muutos säähän

Juuri eilen hehkutin, miten ihanaa kun kesä on tullut. No, on se kesä edelleenkin täällä jos katsoo ikkunasta ulos niin puut ovat täydessä lehdessä ja kukkaloistoa on ympäriinsä. Mutta aurinko on hävinnyt pilvien taakse ja lämpötila tippunut alle +15 asteen ja välillä ripottelee vettä. Eikä loppuviikko näytä yhtään sen paremmalta: lisää sadetta luvassa. Pitänee siis kaivella pitkähihaista kaapista.

Onneksi tällaisina päivinä voi käpertyä hyvällä omalla tunnolla sohvan nurkkaan lukemaan! Valitsin romanttisen hömpän sijasta ruotsalaisen Jens Lapiduksen Rahalla saa mafiakertomuksen :)

Arkisia kuulumisia

Viikonloppu vierähti pääasiassa nenä kiinni kirjassa :) Ostin viime viikolla eräältä suomalaiselta naiselta, joka on piakkoin muuttamassa täältä pois, pinon kirjoja. Vaikka tarkoituksenani ei ollut hyökätä suin päin näiden "uutuuksien" kimppuun, niin eilen illalla huomasin lukevani jo kolmatta ostamaani teosta. Koska täällä ei voi marssia niin vain kirjakauppaan ostamaan suomen kielistä kirjallisuutta, arvostan todella paljon sitä että ihmiset ovat valmiita jakamaan kirjojaan.

Ensin ahmaisin kevyen "hömppäpömpän", Tuija Lehtisen Ruusunnupun joka oli juuri sellaista kevyttä romantiikkaa mitä saattoi odottaakin. En ole lukenut aikoihin Lehtisen kirjoja, viimeksi varmaan joskus teini-ikäisenä kahlasin läpi Mirkat ja roskisprinssit. Mutta ymmärrän hyvin, miksi Lehtinen pitää pintansa eräänlaisena kestosuosikkina.

Seuraavat kaksi kirjaa eivät olleetkaan sitten mitään kevyitä. Kyseessä oli Torey Haydenin tositapahtumiin pohjaavat teokset Hiljaisuuden lapset sekä Aavetyttö. Molemmat kirjat olivat mieleenpainuvia ja ajatuksia herättäviä. Hayden on eritysopettaja ja psykologi, joten hän on työskennellyt lasten kanssa, joilla on vakavia ongelmia. Erityisesti Aavetyttö oli pysäyttävä tarina.

Nyt mietenkin kuumeisesti, että mihin kirjaan tarttuisin seuraavaksi. Näiden hieman ahdistavienkin teosten jälkeen täytyy päästä lukemaan jotain Lehtisen kaltaista hömppää. Onneksi hyllyssä on odottamassa muutama pokkari, joista löytyy varmasti "aivot narikkaan" lukemista.

Onneksi lukemisen lomassa ehdin viikonloppuna siivoilla lapsen huonetta. Aikamoinen määrä leluja oli päässyt taas kertymään vähän niin kuin varkain kaappeihin. Osa leluista laitettiin suosiolla pois, ja tilalle otettiin uusia. Vietimme lauantaina lapsen ihka ensimmäiset kaverisynttärit paikallisessa hoplopissa :) Täytyy sanoa, että ratkaisu oli mitä mainioin kun kyseessä oli eri kieltä puhuvia lapsia. Paikalla oli ohjaaja, joka oli järjestänyt lapsille toimintaa :)

Lisäksi olen ollut iloinen kesästä, mikä on vihdoin täällä! Aurinko paistaa ja ulkona tarkenee jo t-paidassa ja capreissa. Jurmalan rannalle en ole vielä ehtinyt palvomaan aurinkoa, mutta kuuleman perusteella siellä on jo vilskettä. Tosin innokkaimmat auringon palvojat taitavat viettää talvet solariumissa, niin ruskeaa porukkaa tepastelee rannalla tähän aikaan vuodesta.

Aurinkoista viikkoa!

Kukkaloistoa

Kävimme viikonloppuna Rundalen palatsissa, mistä olen kirjoittanut aikaisemminkin tänne. Turistikausi ei ollut alkanut vielä täydellä teholla, joten linnassa ja puistossa oli mukavan väljää kierrellä ja katsella. En voinut olla ottamatta kuvia puiston ihanista kukista, niiden värit piristivät päivää!

 "Purppura prinssi"

 Pidän kaksivärisistä kukista.

 Jos minulla olisi oma puutarha, haluaisin sinne juuri tällaisia kukkia, paljon!

 Nämäkin kaksiväriset tulppaanit miellyttivät silmää.

 "Day dream"

Sekoitus lähes kaikista puiston kukkalajikkeista.

Viikonlopun aikana lukaisin myös Kathryn Stockettin Piiat kirjan. Sain kirjan jo joululahjaksi, mutta sen lukeminen on vain jäänyt. Pidin teoksesta valtavasti, vaikka se ei mikään kevyen hauska ainakaan teemansa puolesta ollutkaan. Toisaalta kirjoitustyyli oli mukaansatempaavaa ja hyvää, joten vaikeat asiat tulivat ilmi hieman köykäisemmässä muodossa.

Kirja kertoo 1960-luvusta, kuinka mustat naiset palvelevat valkoisia naisia Mississipin pikkukaupungissa. Näkökulmana on sekä kahden mustan apulaisen sekä yhden valkoisen naisen. Toisaalta olisi ollut mielenkiintoista lukea myös sellaisen valkoisen naisen näkökulmasta, kenen luona työskenteli musta apulainen.

Kuva: WSOY

Suosittelen tätä kirjaa ehdotomasti! Seuraavaksi haluan nähdä myös kirjan pohjalta tehdyn elokuvan, traileri vaikutti ainakin lupaavalta :)

Pikavisiitti Suomeen

Viikonloppuna käytiin pyörähtämässä pikaisesti Suomessa. Lennot Kotikaupunkiin natsasivat kivasti aikataulujen suhteen ja päästiin yllättämään muutamat läheiset :) Mukavaa oli piipahtaa "kotona", vaikka sää ei oikein suosinutkaan harmaudellaan. Odotan kesää, aurinkoa ja mökkiä! Parasta oli kuitenkin syödä juhlapöydän herkkuja ja rupatella kuulumisia.

Emme ostaneet pääsiäisreissulta oikeastaan mitään tuliaisia itsellemme. Joten otin vahingon nyt takaisin ja shoppailin ihan urakalla suomalaisissa kaupoissa! Ruisleipä ja kuvasta puuttuva kahvi ovat ehdottomia ykkösiä. Lisäksi Helsinki-Vantaalla silmiin osui Fazerin uutuus, mansikka-vanilja, joka oli erittäin maukasta. Muut suklaat "jouduin" ostamaan, koska siellä oli tarjous "ota kolme, maksa kaksi". Mielestäni erittäin perusteltu syy ostaa kolme suklaalevyä ;) Lukemista täytyy joka kerta ostaa edes parin aikakausilehden ja vähintään yhden pokkarin verran. Tällä kertaa kirjaostokset olivat hyvin dekkaripainotteisia.

Koska olimme liikkellä poikkeuksellisesti lentäen, minulla oli aikaa myös lukea. Lukulistalla oli Alisson Pearsonin hauskasti kirjoittama Kate Reddy, täydellä teholla yötä päivää. Kertomus uraäidistä, joka tasapainoilee työn ja perheen välimaastossa oli viihdyttävä, vaikka en täysin pystynytkään samaistumaan päähenkilöön. Välillä vauhtia riitti liiankin kanssa, mutta pienet suvannot tasapainottivat kerrontaa. Välillä Katen kiltteys lastenhoitajaa, siivoojaa yms muita sivuhenkilöitä kohtaan ärsytti, olisi kohdistanut sen ennemmin läheisiinsä. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Viihdyttävä lukukokemus :)

Kuva: Pokkarit.fi

Seuraavaksi täytyy katsoa kirjan pohjalta tehty elokuva! Onko kukaan muuten katsonut sitä?

Lähes mökkihöperöitynyt

Lapsi oli kolme päivää kuumeessa, eikä ole vieläkään aivan täysin kunnossa vaikka eilen olikin ensimmäinen kuumeeton päivä. Yskä jatkuu edelleen. Kyseessä on tavallinen nuhakuume ja yskä, jolle ei vain voi mitään. Pakko sairastaa pois pyörimästä, mutta lähellä on ollut että sekä äiti että lapsi pimahtavat neljän seinän sisällä!

Eilen nautin hetken omasta ajasta vieraillessani erään kaveripariskunnan luona ja tänään lähdimme koko perhe päiväretkelle Siguldaan. Tästä yritän kirjoittaa lähipäiväniä lisää kuvien kanssa! Kyllähän nuo ensimmäiset kuumeiset päivät menivät nukkuessa ja videoita katsellessa, mutta siinä vaiheessa kun kuume laskee niin myös lapsen virkeystaso nousee. Jokainen pienen lapsen vanhempi tietää mitä siitä seuraa... Ei voi mennä ulos, eikä kauppaan, eikä oikein mitään muutakaan. Pakko pyöriä sisällä ja keksiä tekemistä, mikä ei mene riehumisen puolelle.

No, lapsen katsellessa videoita minä luin. Pitkään kirjahyllyssä maannut Diane Setterfieldin teos Kolmastoista kertomus pääsi enismmäisenä lukulistalleni. En oikein tiennyt mitä odottaa kirjalta, jonka olin ostanut takakannen tekstin vuoksi kolme vuotta sitten. Kirjassa käsitellään kirjoja, joten se tuntui ostohetkellä jokaisen kirjafriikin unelmalta. Ja sitä se itse asiassa olikin!

Juonesta ei löydy juurikaan romantiikkaa tai dekkarin aineita. Kyseessä on kertomus erään perheen historiasta ja kohtalosta. Erittäin mielenkiintoisesti punottu kokonaisuus, joka koukutti pienen alkuhaparoinnin jälkeen. Vanha, suosittu kirjailijatar kutsuu nuoremman naisen kirjoittamaan elämänkertaansa, josta kirjailijatar on vaiennut vuosikymmet. Seuraa mielenkiintoinen tarina erilaisista henkilöistä ja heidän elämästään.

Kuva: Tammi

Olin yllättynyt kuinka tiukasti kirja piti otteessaan. Tämä oli jotain erilaista, mitä olen koskaan aiemmin lukenut. Jos pidät kirjoista ja lukemisesta, pidät tästä teoksesta!

Kevättä ilmassa?

Viikonloppu oli ihanan aurinkoinen, vaikkakin tuulinen. Tuulensuojassa aurinko lämmittää ihanasti ja lisäksi olen (muka) huomaavinani, että lumikinokset ovat pienentyneet hitusen :) Alkuviikolle on luvattu taas pikkupakkasta, mutta loppuviikosta näyttäisi olevan taas paikoin plussan puolella.

Viime viikolla meinasin totaalisesti kyllästyä veden kantamiseen kaupasta. Kuten olen joskus aikaisemmin kirjoittanut, täällä ei suositella juotavaksi hanavettä. Riian putkistoverkosto on vanha ja putkien pinnoilta voi irrota veteen haitallisia aineita. Lisäksi vesi on todella kalkkipitoista. Joten olemme nyt pian puolitoista vuotta kantaneet juomaveden kaupasta 5 litran tonkissa.

Toinen vaihtoehto olisi käyttää jotain vesifirmaa, joka toisi tarvittaessa 5 x 18 litran tonkat kotiin ja veisi tyhjät pois. Tässä on vain ongelmana se, ettei meillä ole säilytystilaa niille täysille/tyhjille vesiastioille. Lisäksi mieheni vastustaa sellaista vesiautomaattia, joita näkee virastoissa. Ne ovat kuulema rumia :) No joo, eiväthän ne mitään sisustusihmeitä ole, mutta ainakin säästyisi tuo kantamisen vaiva. Ja kylmää vettä sasi kätevästi "hanasta".

Suomessa lomaillessa oli niin ihanaa vain avata vesihana ja juoda! Ehkä siksi tämä veden kantaminen tuntuu niin turhauttavalta, kun tietää kuinka helppoa siellä reilun 400 kilometrin päässä asia on. Kaipaan todellakin puhasta ja juomakelpoista vettä!

Luin muuten viikonloppuna Sophie Kinsellan Kevytkenkäisen kummituksen. Kinsellahan on tunnettu Himoshoppaaja kirjoistaan, joihin en ole valitettavasti (vielä) tutustunut. Tämä Kevytkenkäinen kummitus oli yllättävän hyvä ja paikoin niin hauska että oli pakko nauraa ääneen. Sellainen sopivan kevyt, "aivot narikkaan" teos.

Tarinan päähenkilö Lara on elämässään kaikin puolin epäonnistunut: headhunter firma parhaan ystävän kanssa on lähes konkurssin partaalla ja ihanan suloinen poikaystävä Josh on juuri jättänyt eikä vastaa tekstareihin. Isotäti Sadien hautajaisissa Laran elämä muuttuu, kun isotäti ilmestyykin yhtäkkiä kummituksena Laran eteen ja vaatii tätä etsimään kadonneen kaulakorunsa. Tietenkin puhuminen kummitukselle aiheuttaa monta herkullista ja noloa tilannetta. Tosin Sadie auttaa sisaren pojantytärtään löytämään myös uuden rakkauden ja kyllä se kadonnut kaulakorukin lopulta löytyy. Vakavasti tarinaa ei voi ottaa, mutta se siitä tekeekin nautinnollista luettavaa. Todellista hetken huumaa ilman taka-ajatuksia ;)

Väärän maan vainaja

Olen dekkari-ihminen, ehdottomasti! Toki pidän myös hyvin kirjoitetusta romantiikastakin, kuten vaikkapa Diana Gabaldonin ja Kaari Utrion tuotannosta. Dekkareihin minut tutustutti pieni belgialainen salapoliisi joskus yhdeksänkymmentäluvulla. Siitä toisesta, neiti Marplesta, en oppinut koskaan pitämään. Suomalaisista kirjailijoista suosikkejani ovat Leena Lehtolainen, Ilkka Remes, Matti Rönkä sekä monet muut. Tosin jokunen vuosi sitten päätin, etten lukisi enää yhtään Remestä, sillä kirjojen loput alkoivat mennä aivan älyttömiksi. Onneksi Remes on hieman petrannut tyyliään.

Tällä viikolla luin Matti Röngän Väärän maan Vainajan. Rönkä on tunnettu YLEn puoli yhdeksän uutista ja minun mielestäni vaali-illan jännitys ei ole mitään ilman hänen mukanaoloaan. Rönkä on suosikkiuutisankkurini, heti eläkkeelle jääneen Arvi Lindin jälkeen.

En muista milloin luin ensimmäisen hänen teoksistaan, vai käviköhän siinä niin että kuuntelin sen. Tykkään kuunnella äänikirjoja, joita saa kätevästi lainattua kirjastosta. Vai pitäisiköhän sanoa, että tykkäsin, sillä täällä Riiassa en ole vieraillut vielä kertaakaan kirjastossa :) Ja tuskin täältä edes löytyisi suomenkielisiä äänikirjoja. Jokatapauksessa Röngän tyyli iski minuun ja pian olin lukenut kaikki siihen mennessä ilmestyneet.

Kuva: Gummerus

Tällä kertaa luin kuitenkin Kärpän seikkailuja hieman uudesta näkökulmasta. Viktor Kärppä on suomalainen mies, joka on käynyt neuvostoliiton armeijan erikoiskoulutuksen. Kärppä tasapainoilee elämässään edelleen kahden maan välillä, vaikka haluaakin olla suomalainen. Venäjä on kuitenkin osa hänen menneisyyttään ja historiaansa. Täällä Latviassakin venäjä ja venäläisyys ovat osa jokapäiväistä elämää. Kaduilla ja toreilla kuulee venäjänkielistä puhetta ja muistoja neuvostovallasta on edelleen nähtävissä niin rakennusten kuin tapakulttuurinkin merkeissä. Venäläiset naiset erottuvat katukuvasta turkiksineen ja piikkikorkoineen. Riiassa on arviolta noin puolet väestöstä venäjää äidinkielenään puhuvia, koko maassa osuus on noin 30 %.

Pidän Viktor Kärpän hahmosta, vaikka en ehkä olekaan hänen kanssaan aina samaa mieltä asioiden laillisuudesta. Väärän maan vainaja on kuudes Kärppä-dekkari, ja toisaalta sen voi lukea itsenäisenä teoksena, mutta toisaalta aiempien kirjojen lukeminen antaa lukukokemukselle enemmän syvyyttä. Tällä kertaa Kärppä törmää inkeriläistaustaiseen ruumiiseen, jonka perhe ei ole Kärpälle sukua, mutta läheinen ja hän joutuu viemään suruviestin vanhemmille. Ruumis kuitenkin katoaa, ja Kärppä joutuu tahtomattaankin selvittämään niin kuolemansyytä kuin katoamistakin. Hän ei halua kostaa, hän haluaa vain saada selville totuuden. Mutkien kautta asiat vihdoin selviävät.

Pidän Röngän tavasta kirjoittaa ja nostaa esiin huomaamatta ajankohtaisia ja arkipäiväisiä asioita. Olen samoilla linjoilla Kärpän kanssa facebookin käytöstä, vaikka hieman eri syistä. Itse ajattelen, ettei ole hyvä jättää itsestään liikaa muistoja ja ajatuksia sosiaaliseen mediaan, enkä esimerkiksi ole lisännyt omaan profiilini lapsemme kuvia. Koskaan ei voi olla varma mihin kuvat tai tiedot jonain päivänä päätyvät.

Toinen mielenkiintoinen ajatus, vaikkakin lähes sivulauseessa oli se, etteivät nykyajan nuoret osaa arvostaa onneaan. Täällä Latviassa olen nähnyt jos jonkinmoista lasta ja nuorta sekä kuullut asioita, joita en välttämättä olisi halunnut kuulla. Useimmat suomalaiset nuoret ovat onnellisessa asemassa, heillä on skootterit, mopoautot, kännykät ja tietokoneet sekä vielä vähän rahaakin. Heidän ei tarvitse elää kädestä suuhun, tehdä töitä tai murehtia tulevaisuuttaan.

Pidän kirjasta, joka saa minut nauramaan ääneen ja tämä oli sellainen. Minun on aivan pakko lainata teoksesta paria kohtaa, vaikka eivät ne varmaan yksinään ketään naurata.
"Lumi", Aleksei henkäisi kuin olisi lausunut Puškinia.
Olin autossa, parkkipaikalla odottelemassa ja samalla luin kirjaa. Kun tämä kohta tulin, purskahdin niin äänekkääseen nauruun että sain aika kummastuneita katseita viereisestä autosta, jossa istui muuten venäläisiä!
Kiittelin Setää näistä arvioista kuin uutisankkuri studiossa päivystävää dosenttia.
Nauru tekee vaan niin hyvää :)

Sen verran on vielä pakko sanoa tuosta teoksen kielestä, että poliisi Korhonen on varsin hengästyttävä hahmo. En muistanutkaan kuinka hänen runosuonensa sykkii, ja pakko tunnustaa että välillä se oli jopa ärsyttävää. Tuntui, että ilman päätä ja häntää rönsyilevä juttu sekoitti ajatukset pois varsinaisesta aiheesta, vai oliko se ehkä tarkoituskin?

Niin tai näin, pidin kirjasta ja suosittelen sitä dekkareiden ystäville. Itse asiassa ainoa asia mikä jäi hieman vaivaamaan, oli Kärpän lupaus tehdä jotain Erkin nimelle, mutta nimenmuutos jäi kuitenkin tekemättä. Lapset muistavat lupaukset ja ottavat ne tosissaan. Myös aikuiset muistavat ja tarkistavat asian seuraavan kerran kohdatessaan ;)

Riian verikoirat

Sain vihdoin ja viimein luettua Henning Mankellin Riian verikoirat. Olen ostanut kirjan lähes vuosi sitten, kun valmistelimme muuttoa Riikaan. Olen lukenut Mankellia aiemminkin ja ajattelin, että tietenkin minun pitää lukea myös Riikaan liittyvä dekkari. No, joskus talvella aloitin kirjan ja vasta nyt sain sen päätökseen. Kai hidas lukutahti johtui Mankellin hidastempoisesta tyylistä ja sateen harmaista hiekkarannoista, joita pitkin Kurt Wallander tallustelee selvittäen mysteerejään.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat vuoteen 1991, kun Latvia oli vielä Neuvostoliiton alainen valtio. Mielenkiintoinen kuvaus tuosta ajasta ja poliisin työskentelytavoista Latviassa. En silti oikein osaa sanoa suosittelenko vai enkö, kai se menee vähän niin että jos tykkää Wallandereista niin sitten suosittelen :)

Aavikon kukka

Luin tänä aamuna loppuun Waris Dirien kirjan Aavikon kukka ja täytyy sanoa, että olin todella surullinen.

Viime kesänä hyvä ystäväni suositteli kirjaa ja hankin sen syksyllä itselleni, mutta jostain syystä se on jäänyt lukematta. Nyt kylminä pakkaspäivinä kaivoin kirjan hyllystä ja luin sen.

Kirja kertoo Waris Dirien tarinan. Hän on synytynyt Somalian aavikolla paimentolaisperheeseen ja pakenee pakkoavioliittoa 13-vuotiaana, Mogadishun kautta hän päätyy Lontooseen. Lontossa hän on enonsa perheessä "taloudenhoitajana" kunnes perhe muuttaa takaisin Somaliaan. Waris päätyy haaveammattiinsa malliksi. Aktiivisen mallinuran hän lopettaa 90-luvun lopulla, jonka jälkeen hän ryhtyy vastustamaan tärkeää asiaa: naisten ympärileikkausta.

Juuri tämä naisten ympärileikkaaminen oli asia, mikä teki minut surulliseksi. Kuinka sellaista voi tapahtua? Ympärileikkaamiseen ei kehoiteta Raamatussa eikä Koraanissa, mutta silti monet afrikkalaiset heimot ympärileikkaavat pieniä tyttöjä vedoten uskontoon. Waris oli itse 5-vuotias kun hänet ympärileikattiin ja hänen intiimialueensa ommeltiin kiinni.

Kirjan pohjalta on tehty myös elokuva. Kirjaa voin kuitenkin suositella kaikista sen surullisista tapahtumista huolimatta.

Pohdinnasta kuulumisiin

Miehitysmuseossa käynnin jälkeen tuntui etten enää ikinä osaa kirjoittaa tänne mitään. Mitä fiksua sanottavaa minlla olisi elämästämme täällä, kun olen nähnyt mitä ihmiset ovat täällä joutuneet kokemaan? Lisäksi olen miettinyt, että mitä tällä blogillani haluan kertoa? Onko tämä matkailublogi Riikaan matkaaville turisteille, vai paikka jossa kerron omia kuulumisiani? Ehkä hieman molempia?

Joten blogin pitäminen jatkuu omasta pikku kriisistäni huolimatta :) Tällä kertaa taas luvassa hieman kuvia.

 Laiman kello Vapauden patsaan aukiolla. Voisi sanoa, että paikallisille kello on sama kuin helsinkiläisille stockan kello :) Eli tänne sovitaan treffit ja tapaamiset.

 Iso kirjakauppa Vanhassa kaupungissa, vieressä aivan ihana Emila Gustavan suklaapuoti!

 Viisas pöllö vastaanottamassa kirjakauppaan tulijat. Miksi minulle tuli tästä Harry Potter mieleen?

Nämä kaksi autoa olivat Tuomiokirkon aukiolla, en yhtään tiedä että miksi. Eivät nämä käytössä enää ole, mutta kai nämä on tuotu syystä tai toisesta näytille. Kunpa osaisin kertoa, että minä vuonna tällaiset autot ovat ajelleet Riian kaduilla.

Sitten on pakko mainita eräästä kirjasta, jonka luin hiljattain. Kyseessä on Shauna Reidin kirjoittama Dieettitytön huimat seikkailut. Shauna on pitänyt netissä painonpudotusblogia usean vuoden ajan ja hän on laihtunut uskomattomat 79,7 kiloa! Lähtöpaino Shaunalla oli 160 kiloa.

Kirja oli hauska ja mukaansatempaava. Oli ilo lukea kuinka Shaunan elämä ja etenkin asenne elämään muuttui vuosien varrella positiivisemmaksi. Kirjan ensimmäinen lause sai minut jo koukkuun: Minulla on Autralian suurimmat alkkarit.

Kirjan myötä ryhdyin taas itsekin miettimään omaa ikuisuusprojektia painonhallinnan suhteen. Jännä on, kun sitä tietää mitä pitäisi tehdä, mutta miksi se vain on niin vaikeaa :)

Pakko laittaa vielä yksi lainaus kirjasta, joka omalla tavallaan osui ja upposi. Shauna pohtii työtä niin valtion palveluksessa, kuin yksityisellä sektorillakin: Vastaavasti yksityisellä puolella ensivaikutelmani on, että kaikki ovat itsevarmoja, täydellisen huoliteltuja ja uskomattoman kiireisiä. Luultavasti on näytettävä ammattimaiselta, kun joka ikisestä tunnista laskutetaan. Ei ole aikaa aamuteen nauttimiseen, Big Brother -juoruiluun eikä perjantaisin aikaisin töistä livistämiseen. (s. 65-66)

Suosittelen!

Muita kuulumisia sitten. Näin viime viikolla suomineitoja lounaalla, kävimme Rossinissa josta olen jo tainnut mainitakin joskus. Ruoka oli taas maukasta ja hyvää. Tässä ravintolassa en ole koskaan joutunut pettymään!

Sää on ollut eilen ja tänään aurinkoinen, mutta järkyttävän kylmä, kiitos jäätävän kylmänä puhaltavan tuulen. Pari päivää sitten saatiin taas lunta, joten ei toivoakaan että kevät tulisi vielä. Ensin olin iloinen, kun tänne saatiin oikea, kunnollinen talvi, sillä pelkäsin harmaan ankeaa muka-talvea josta tulee vain pahalle mielelle. Mutta nyt olisin jo valmis vaihtamaan lumikinokset vihertävään nurmeen ja puiden silmuihin.

Tuosta lumesta on muuten sanottava vielä sen verran, että ajelein muutama päivä sitten autolla siellä sun täällä. Yleensä olen Riian liikenteessä se, joka ohitetaan lähes aina. Toki tuolla liikenteessä pyörii minuakin hitaampia, mutta ehkä voisin sanoa että olen sellainen keskivertoajaja. Tuona lumisena päivänä olin kuitenkin se, joka ohitti kaikki muut enkä edes ajanut ylinopeutta! Mittari näytti hieman alle sallitun ajonopeuden. Toki tähän vaikutti se, että lunta oli todellakin tullut eikä katuja oltu aurattu. No, minulle se oli sellainen suht normaali suomalainen ajokeli, jolloin ajetaan hieman tarkemmin mutta ilman paniikkia. Paniikki tulee sitten, kun ei pysty vaihtamaan kaistaa kaiken sen lumen vuoksi.

Huomenna alkaa taas uusi viikko, vielä en ole tehnyt sen kummempia suunnitelmia mutta eiköhän sitä taas jotain mukavaa keksi. Jos onnistuisin vaikka karkoittamaan miehitysmuseon aiheuttamat fiilikset vierailemalla jossain toisessa museossa?

Sitä ollaan jo keskiviikossa!

Aika on taas hurahtanut luvattoman nopeasti. Nyt ollaan jo keskiviikossa ja minulla on sellainen olo, etten ole saanut aikaiseksi mitään tällä viikolla. Nyt pitää tormistautua!

No, toki maanantaina tein kunnon suursiivouksen ja eilen luin loppuun Ilkka Remeksen Shokkiaallon, joka oli muuten yllättävän hyvä. Olen tainnut lukea lähes koko Remeksen tuotannon. Ne ovat hyviä kyllä, mutta yleensä teosten loppu on jotenkin älytön. Shokkiaallon kanssa tätä ongelmaa ei ollut, vaan kirjasta saattoi nauttia alusta loppuun. Suosittelen :)

Viime perjantaina käytiin napurin ja tämän serkun kanssa elokuvissa katsomassa Burlesque. En ole mikään Cherin tai Christina Aguileran suurin fani, mutta elokuva oli hyvä. Kivaa musiikkia ja tanssia, ja tietenkin ripaus rakkautta. Hyvän mielen elokuva.

Leffan jälkeen mentiin Pomodoroon syömään, nam mitä pizzaa! Ja Tiramisu vei kielen! Alkusalaatiksi ottamani pastasalaatti oli järkyttävän iso, mutta ei mikään makuhermoja kutkutteleva elämys. Onneksi siis hyvä ja maukas pizza kompensoi tämän. Iltaa jatkoimme pieneen pubiin, jossa sai ihme ja kumma polttaa sisällä! Latvian ravintoloita on kohdannut samat EU-määräykset kuin Suomeakin. Tupakointia on rajoitettu tai se on kielletty kokonaan. Tämä on tietenkin hyvä asia ruokaravintoloissa. Pubeissa ja kahviloissa ei (yleensä) saa polttaa ja discoissa on tupakoinnille varattu oma huone tai nurkkaus.

Pubin jälkeen suuntasimme vielä kahteen discoon. Ensimmäisestä paikasta ei jäänyt niin mukava fiilis, sillä ystäväni laukku hävisi yhtäkkiä kun olimme tanssilattialla. Lähdimme tietenkin heti etsimään sitä, mutta emme löytäneet. Viimein sanoin (englanniksi) ystävän serkulle, joka seisoi vartijan vieressä vahtimassa ulos meneviä ihmisiä, että eiköhän pitäisi soittaa poliisit paikalle. Vartija kuuli ilmeisesti mitä puhuimme, sillä hän puhui hetken langattomaan mikrofoniinsa ja hetken päästä tarjoilija toi kadonneen laukun meille takaisin. Tarjoilijan versio oli se, että laukku oli löytynyt tiskiltä, mutta ystäväni tiesi tarkkaan että se hävisi tanssilattialla. Emme tietenkään tehneet asiasta enää sen kummenmpaa numeroa sillä laukku oli löytynyt, jäimme vain miettimään mahtoiko henkilökunta olla anastuksen takana. Onneksi kaikki oli laukussa tallella, eikä mitään puuttunut.

Varoituksen sana siis täällä liikkuville! Pitäkää ihan oikeasti huolta omaisuudestanne. Turisteilta varastetaan vielä helpommin kuin paikallisilta. Älkää jättäkö tavaroitanne minnekään kun olette ravintolassa ja vaikka nousisitte vain hakemaan servettiä/haarukkaa/lasia viereisestä pöydästä tai tiskiltä, ottakaa käsilaukku mukaan tai sanokaa seurueellenne että jätätte laukun tuolille. Jos lähdette yöelämään, niin jättäkää passit, turhat maksukortit ja ylimääräinen käteinen hotellin turvaboxiin. Ei kannata ottaa turhia riskejä jos ei ole aivan pakko.

Vaikka nyt varoittelen ja pidän palopuhetta turvallisuudesta, niin ei tämä sen kummempi paikka ole kuin mikä tahansa muu suurkaupunki. Kyllä Helsingissäkin tapahtuu aivan varmasti vastaavaa, puhumattakaan maailman muista kaupungeista tai pienistä kylistä. Tilaisuus tekee varkaan, niinhän sitä sanotaan. Ja humalatilassa oleva ihminen on entistä otollisempi kohde. Joten rennosti reissuun, turvallisuutta ja ennen kaikkea maalaisjärkeä unohtamatta!

Hattara-aivo

Tulin juuri kaupungilta kotiin ja mielessä oli vaikka mitä, mistä pitäisi kirjoittaa tänne. Nyt en muista enää yhtäkään asiaa eli olen todellinen hattara-aivo. Sää on ollut tänään ankean harmaa ja masentava. Maassa on kyllä lunta, mutta sekin tuntuu muuttuneen loskaiseksi, harmaaksi massaksi.

Kerronpa ensin ravintolasta jossa lounastimme suomineitojen kanssa. Da Antonio sijaisee Domina Inn hotellin alakerrassa ja oli viihtyisiä sekä laadukkaan oloinen paikka valkoisine liinoineen. Lounasaikaan sieltä sai 20% alennuksen listahinnoista. Annokset olivat á la carte tyylisiä, mutta sopivian kokoisia lounaaksi. Ei sieltä halvimmasta päästä, mutta ei mikään järkky kalliskaan. Ja kaikki on aina kiinni siitä mihin suhteuttaa.

Hintatasosta tuli mieleen, että käytin miehen pikkutakin pesulassa ja lasku oli 2,50 latia (3,53€). Suomen hintatasosta en tiedä, sillä en ole aikaisemmin ko. pesulapalvelua käyttänyt, mutta mielestäni tuo oli kohtuullinen hinta tähän maahan. Täällä täytyy muutenkin muistaa että palvelut ovat todella edullisia Suomen hintatasoon nähden.

Sain eilen luettua Debroah Rodriguezin teoksen Kabulin kauneuskoulu loppuun. Sain kirjan lainaan jo viime kuussa ja lupasin lainata sen edelleen toiselle suominaiselle, joten meinasi tulla kiire että sain luettua sen tämän päivän lounaaseen mennessä :)

Pidin kirjasta paljon, ehkä sen kielellinen anti ei ollut kovin kummoista, mutta kun ajattelee että se on tositarina niin kielellä ei enää ollut niin suurta merkitystä. Amerikkalainen nainen, Debbie, lähtee Afganistaniin vapaaehtoisena avustustyöntekijänä ja miettii itsekin että mitä hän siellä oikein tekee. Hän on kampaaja eikä oikein löydä keinoa auttaa paikallisia, kunnes vierailee kabulilaisessa kampaamossa. Hän saa ajatuksen perustaa kauneuskoulun sodan repimään Kabuliin ja kouluttaa afgaaninaisista oikeita kampaajia.

Kirjan kevyt tyyli ja hassut jutut melkein saivat unohtamaan sen, kuinka kovia afganistanilaiset ovat kokeneet. Tarinan erilaiseten ihmisten kohtaloista sekottuivat paikoin hiuslakkaan ja permanenttirulliin, mutta koskettivat silti. Ehdottomasti lukemisen arvoinen!

Tälle illalle olisi tiedossa vielä teatteri reissu suominaisten kanssa. Joten taidan ryhtyä tutkimaan karttaa, että tiedän minne mennä ja mistä löydän lähimmän parkkipaikan. Tapanani on, että ennen kuin lähden kotoa autolla minnekään, googletan ensin reitin ja tarkistan kartasta missä on lähin parkkialue. Ei ole mukava pörrätä liikenteessä ja etsiä parkkipaikkaa kun ympärillä viuhtoo autoja edestakaisin.

Nyt minä muistan pari juttua, mistä piti kirjoittaa!

Tämä ei varsinaisesti ravintolasuositus, mutta kuitenkin. Kävimme eilen lapsen kanssa Cili Pica paikassa syömässä, kyseessä eräänlainen pizza ketju, jonka toimipisteitä on ympäri kaupunkia. Yksi löytyy mm Stockmannilta. Hintatasoltaan ok ja pizzat olivat, no sellaisia peruspizzoja, ei mitään maata järistyttäviä makuelämyksiä. Vertaisin Suomen Kotipizzaan. Mutta siis latviankielen sana pica tarkoittaa pizzaa.

Toinen mistä piti kirjoittaa on Spïce kauppakeskuksen lausuminen. Itse lausuin, kuten varmasti kaikki muutkin ulkomaalaiset sanan samoin kuin engalnninkielisen sanan spice. Latvilaiset lausuvat sen kuitenkin samoin kun se kirjoitetaan eli se kuulostaa kuta kuinkin tältä: spiitse. Lisäksi olen ymmärtänyt, että sanalla on jokin latviankielinen merkitys, mutta en muista mikä :)